Harvalla meistä on mahdollisuus tutustua lähisuvussaan sataa vuotta lähenevään, reippaan persoonalliseen vanhukseen ja ottaa oppia tämän pitkästä elämänkokemuksesta. Minulla on tämä onni 99-vuotiaan isoäitini Vilma Vilhelmiinan ansiosta, Satu Taiveaho iloitsee.

Lapsenlapsena Satu kirjasi muistiin isoäitinsä elämänkulkua. Omassa kodissaan 97-vuotiaaksi asunut mummu vastasi kysymyksiin vanhainkodissa. Haastattelu kuvaa Sadulle rakasta lähimmäistä, mutta on yleistettävissä laajemminkin ikääntyneisiin sukupolviin ja heitä kohdanneisiin vanhuspalveluihin:

Vilma-mummu, miten elämäsi alkoi?

Synnyin 1908 seitsenlapsisen perheen toiseksi nuorimmaiseksi. Kotini oli maalaistorppa Kurussa. Äitini oli ahkerasti työn touhussa varhaisesta aamusta iltamyöhään huolehtien karjasta, kaikista sisätöistä ja valmistaen kaksi ateriaa päivässä maatöissä olevalle miehelleen ja muulle työväelle. Aamupalaksikin oli laitettava kunnon ruokaa pelloille lähteville.

Miten perhe tuli toimeen?

Meillä ei ollut erityistä puutetta. Pellosta saatiin elintarvikkeet, lehmistä maito, kanoista kananmunat ja lihakarjaakin pidettiin.

Puute alkoi kansalaissodan jälkeen. Tampereen suunnalta tuli kerjäläisiä, jotka pyysivät ruokaa ja yösijaa. Kaikki sitä meiltä saivat.

En muista, että sota muutoin olisi vaikuttanut elämäämme, asuimme kaukana Kurun keskustasta. Kansalaissodan aikana luoksemme pakeni paljon väkeä kirkonkylästä.

Minkälainen oli lapsuutesi?

Pienestä piiperosta alkaen yritin pysyä sisarusteni perässä. Kasvoin omiin voimiin luottavaksi. Minulla oli hyvä laulunääni ja usein käydessäni tätini luona minut nostettiin isolle pöydälle laulamaan.

Siellä oli myös mummo, joka opetti minulle ruotsia. Vielä nytkin osaan ruotsiksi Herran siunauksen. Liikenaisen vaistoni virisivät lapsena. Kävin myymässä mansikoita, jotka olin kerännyt ja rahoilla minulle ostettiin kaunis kolttukangas.

Koulussa pärjäsin hyvin. Opettaja oli sitä mieltä, että minun pitäisi päästä seminaariin. Se oli omakin haaveeni, mutta siihen ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia.

Miten aikuistuit?

Lähdin 17-vuotiaana Tampereelle työtä hakemaan. Vanhemman sisareni kanssa meillä oli yksi huone asuntona. Aluksi sain ”piian” paikan. Melkein koko palkka meni vuokraan. Seuraava työpaikkani oli pari vuotta Lapinniemen tehtaan ompelimossa silittäjänä. Elon ruokalassa työskentelin tarjoilijana viisi vuotta. Myöhemmin tein töitä kauppiaana, kaupanmyyjänä ja myymälänhoitajana.

Nuoruus oli hauskaa aikaa, ei ollut huolia mistään. Tansseissa kävin ja kohtasin tulevan puolisoni, Anteron. Hän pelasti minut tansseista kotiin. Rahakukkaroni oli jäänyt tyttöystävälleni, joka oli häipynyt jonnekin eikä minulla ollut bussilippuun rahaa.

Antero alkoi sitten käydä Elon ruokalassa ja tutustuimme. Hänellä oli työpaikka Otrassa, mitä seikkaa arvostin niin paljon, että suostuin kosintaan. Niin alkoi 30 vuotta kestävä avioliitto.

Minkälainen oli avioliittosi ja perhe-elämäsi?

Melko tavanomainen. Antero oli ahkera työmies. Minulla oli iso vastuu perheestä ja taloudesta. Perheen toimeentulon varmistamiseksi oli itse etsittävä tulolähteitä. Pidin eläimiä ja otin lainalla hankittuun taloomme vuokralaisia. Väkeä liikkui, karjalaisia ja muita, työtä etsimässä ja huoneille oli kysyntää.

Sodan aikana hoksasin, että asuinalueellamme tarvittiin kauppaa. Kotimme lähistöllä, Vuoresvuoressa, alettiin rakentaa ammustunneleita. Tarvittiin työmiehiä ja he tarvitsivat ruokaa ja asunnon. Siinä oli mahdollisuus tienestiin minullakin.

Vuokrasin nopeasti huoneet läheltä taloamme ja siinä se oli Vilman kauppa. Hankin vaatimattoman, vain välttämättömän sisustuksen kauppaan. Kenkälaatikko myyntitiskin laatikossa toimi kassana. Tilasin tavarat. Rahaa minulla ei ollut, mutta laskin, että maksan tilaamani tavarat myyntituloista.

Kauppa kävi. Kun työt Vuoresvuoressa päättyivät, loppuivat kaupastani asiakkaat. Suljin kaupan ja menin myyjäksi ja myöhemmin myymälänhoitajaksi Tammelan meijeriliikkeeseen, jonka palkkalistoilla olin pitkään. Työsuhde päättyi myymäläverkoston supistuessa 60-luvun lopulla.

Anterollakin oli aina töitä, Otran jälkeen hän teki pitkän työjakson rakennusfirmassa. Sotien jälkeen perheellämme ei ollut taloudellista hätää. Muutenkin elämä sujui ilman suurempia ongelmia.

Lapsia syntyi kaksi, tyttö ja poika. He kasvoivat sotien jälkeen uudelleen rakentuvassa Suomessa. Talvi- ja jatkosodan aikana lapset olivat jonkin aikaa sotaa paossa Kurussa vanhempieni luona. Molemmat kävivät niin paljon kouluja kuin halusivat ja valmistuivat ammatteihin. Lapsenlapsia minulla on viisi ja lapsenlapsenlapsia kuusi.

Mitä mieltä olet EU:sta?

Eiköpähän ole hyvä asia. Ei täällä yksin nyhjätä.

Millaisena koet yhteiskuntakehityksen?

Eteenpäin mennään koko ajan. Elinoloja on tasattava, ei muuten tule mitään. Enempi tarvitaan solidaarisuutta. On häpeä, että maailmassa kuollaan nälkään.

Elämäsi ikäihmisenä?

Olen elänyt leskenä yli 40 vuotta ja eläkeläisenä 34 vuotta. Vanhuus on hyvää aikaa, taloudellisesti kaikkein paras elämänvaihe, sanoo Vilma. Nyt ei ole puutetta mistään.

Ainoa huono puoli on liikkumisen vaikeus. Mutta en sitä niin kaipaa, olisin vain tien tukkona. En tunne itseäni vanhaksi. Ihmettelen, minne 99 vuotta ovat menneet.

Kaikkein parasta olisi, jos saisin asua omassa kodissa. Siellä ei aika tullut pitkäksi. Nyt olen ollut toista vuotta sairaala- ja laitoshoidossa, mikä ei aina ole ollut mukavaa eivätkä kokemukset hoidosta ja kohtelusta ole joka paikassa olleet hyviä.

Eräässä vanhusten sairaalassa todella sain tuntea olevani roska, en ihminen. Apua ei saanut sitä
tarvitessa. Kukaan ei auttanut wc:hen, vaikka pyysi.Vaippa oli wc. Se ei tunnu ihmisarvoiselta kohtelulta. Mielellään täältä jo lähtisin, olen kaiken elämässä kokenut, mutta kun ei pääse pois.

Elämänhalu ja positiivisuuskin alkoi taas näkyä, kun Vilma-mummu pääsi vanhainkotiin ja alkoi kuntoutua lonkkaleikkauksesta. Hän joutui leikkaukseen pudotessaan sängystä, kun yritti lähteä wc:hen yksin. Kyllähän tämä tässä taas sujuu, sanoo Vilma-mummu, kun pääsee sentään päiväksi istumaan pyörätuoliin, kahvioon ja uloskin muutaman kerran viikossa.